Lenkillä katseeni kiinnittyi menomatkalla parkissa olleeseen purjeveneeseen rantavedessä. Tullessa samassa kohden menopeli oli vaihtunut wanhan ajan soutuveneeksi, joka siis oli ankkuroituna paikalleen.
En ajatellut asiaa kummemmin, mutta koin selkeästi, kuinka sen tiimoilta sydäntäni puhuteltiin, ei niinkään veneilystä, vaan liikkeelle lähdöstä:
On hetkiä, jolloin on tarpeen pysähtyä paikalleen ja turvata Sanaan perustuvaan ikiaikojen uskoon ja odottaa, kun puetaan voimalla korkeudesta. Vasta silloin on aika lähteä aina sinne asti, minne Jumalan Henki purjetta johdattaa.
En järkeillyt tätä olemaan totta, vaan edellispäivinä olin jo tullut puhutelluksi Jumalan puhdistavasta tulesta. Tänään vasta käsitin, kuinka siihen liittyy Jumalan Hengellä täyttyminen – ’hiljaa tai tuulen lailla’ – ja sitä kautta liikkeelle lähtö.
Tästähän Jeesus puhui (Luuk. 24:49)
Katso, minä lähetän teille sen, jonka minun Isäni on luvannut; mutta te pysykää tässä kaupungissa, kunnes teidän päällenne puetaan voima korkeudesta.
Mieleeni muistuu kansanopistossa oppimani Siionin virsi 254, 3. säkeistö:
Purjeisiini tuulta anna,
mua kanna
meren yli mailleni.
Pidä Jeesus, itse perää,
Herra, herää.
Muuten hukkuu haahteni.
