Olin huhtikuussa 2014 seurakuntani rukouskokouksessa, ja minulla oli yksi rukousaihe sisimmässäni. Se ei liittynyt itseeni, eli se oli esirukousaihe.
Yhteisen rukouksen jatkuessa nostin katseeni seurakuntasalin isoon ristiin ja jouduin kohtsillään hurmoksiin. Se oli minulle, entiselle körttiläiselle, jokseenkin uutta tai ainakin odottamatonta.
Minut puettiin kuin pehmeään villaan, ja koin oloni hyvin turvalliseksi. Sitten aloin soperrella kuiskaten vierasta kieltä, kunnes huomasin julistavani sitä kovaa sellaisella auktoriteetilla, jossa ei tullut mieleeni ’mitähän ne muut ajattelevat’. Puheeni jatkuessa minut valtasi syvä liikutus, sillä hetki oli yksinkertaisesti pyhä. Painoin pääni alas ja olisin halunnut heittäytyä maahan, kunnes aloin puhua suomeksi selitystä, joka oli kovin lyhyt: ’siunaa pientä laumaasi’.
Näin ikäänkuin helmillä koristellun väylän, joka nousi ylös. En voinut pidättää itkuani, ja vapisin siksikin, kun koin, että minuun tuli voimaa. Sain tiedostaa, että jos koskisin johonkuhun, hän kaatuisi. Tai parantuisi. Tai uskoisi.
